rantasenhautaustoimisto

Rantasen hautaustoimiston historia


Emilia Rantanen on perustanut Rantasen hautaustoimiston Poriin vuonna 1918 - viisi sukupolvea sitten. Ennen 100-vuotisjuhlaamme on yrityksen historiassa tapahtunut valtavia muutoksia niin tuotantoketjuissa, ammattitaidoissa ja yhteiskunnassa kuin ihan elämässä. Olemme koonneet sen pitkäksi tarinaksi, jonka julkaisemme täällä vuosikymmen kerrallaan 12.11.2018 mennessä. Lähde mukaan aikamatkalle!

1. VUOSIKYMMEN/1918–28

2. VUOSIKYMMEN/1928–38

3. VUOSIKYMMEN/1938–48

4. VUOSIKYMMEN/1948–58

5. VUOSIKYMMEN/1958–68

6. VUOSIKYMMEN/1968–78

7. VUOSIKYMMEN/1978–88

8. VUOSIKYMMEN/1988–98

9. VUOSIKYMMEN/1998–08

10. VUOSIKYMMEN/2008–18

 

ENSIMMÄINEN VUOSIKYMMEN 1918 1928

Emilia Rantanen, Lavian likkoja, Eemil Ranta ja pikku-Aake

1. Emilia Rantasen lapsuudenkoti

Emilia ”Emmi” Rantanen syntyi 22.2.1891 Laviassa nahkuri Kaarle Kustaa Rantasen ja vaimonsa Anna Josefiina Juhontyttären 12-lapsisen katraan kolmantena. Emilian isä oli lähtöisin Harjavallan Merstolan kylästä ja oli veljensä Johan Rantasen kanssa ensin ollut nahkurin opissa Huittisissa ja sitten perustaneet omat nahkurin verstaat Laviaan; Johan kirkonkylälle ja Kaarle Susikoskelle. Veljesten sisaret Emma ja Maria jäivät neiti-ihmisinä Harjavaltaan vanhempiensa taloon. Emilian äiti Anna oli omaa sukua Haarula ja kotoisin Ulvilan Harjunpään kylästä. Perheen nahkaverstas ja kotitalo rakennettiin Susikoskelle 1893.

Nahkaverstaalla Emilia valmisti isänsä ja vanhimpien sisarustensa kanssa ns. parkkinahkoja ja jauhoi käsikäyttöisellä myllyllä suuria määriä nahan valmistuksessa käytettyä pajun ja kuusen parkkia. Työ oli raskasta. Emilian Kalle-isä jäi sukumme mieliin lähes tunteettoman ankarana ja syvän uskonnollisena isänä. Äiti Annasta taas käytettiin sanontaa ”Edest kengäs, takaa raudas” tarkoittaen hänen kykyään hoitaa tilan ja nahkatehtaan niin naisten kuin miestenkin työt. Hän oli myös kovin uskovainen, lempeä ja kiltti. 51-vuotiaana Anna leipoi kuumeisena sisällä, josta hikisenä lähti pakkaseen navettaa kohti lypsylle. Anna sai aivoverenvuodon ja kuoli 1912.

Lapsuuskodin tunnelmia kuvaa sekä Eemil-veljen että Emilian kohtalot: Eemil soitti haitaria Lavian metsissä salaa isältään, jonka mielestä moinen oli haureutta. Tarinan mukaan Eemil oli juuri ostanut uuden haitarin, kätkenyt sen metsään ja illalla mennyt sitä soittamaan. Isä Kaarle oli kuullut, suuttunut ja heittänyt haitarin kiveen rikki. Tästä tulistuneena Eemil oli tilannut passin ja 1913 lähtenyt kyläläisen Johannes Hakalan kanssa Amerikkaan. Anna-äiti oli kuollut puoli vuotta ennen Eemilin lähtöä, eikä tarina kerro, tapahtuiko haitariturma ennen vai jälkeen äidin kuoleman. Äiti oli kuulemma se, jota Eemil Amerikassa ollessaan kotimaastaan kaipasi.

Muutama kuukausi Emilin lähdön jälkeen joutui Emilia vaikeuksiin. Reippaan naisen rakastettu ei lupauksistaan huolimatta vienytkään Emiliaa vihille vaikka vauvakin oli jo tulossa. Suivaantunut isä Kaarle laittoi pihalle lehmän ja sen molemmille puolille kapsäkin ja kehotti 22-vuotiasta tytärtään lampsimaan tiehensä kasvavine vatsoineen. Jutun mukaan Emilia ja lehmä kävelivät Laviasta Porin torille, jossa Emilia myi lehmän. Aaken hän synnytti ystävien luona Luvialla 1914 ja elämänsä Aake taisi asua Harjavallassa Kaarlen siskojen Emman ja Marian luona.

2. Emilia Rantanen perustaa arkkuverstaan ja myymälän

Porissa Emilia opiskeli ompelijaksi ja suunnitteli Amerikkaan lähtöä; 1916 hän kirjoitti Eemil-veljelle useita kirjeitä ja lopulta veli lähettikin rahat matkalippuun. Kirjeessään Eemil varotteli sisartaan: Raskas työ kaivoksissa ei yksinään riittänyt elantoon, vaan sen lisäksi oli viljeltävä maata ja tehtävä muita töitä lähes kellon ympäri. Eemilin uusi kotikaupunki, Michiganin Houghton oli karu ja autio kylä, joka oli rakennettava lähes alusta. Naisille sopivien ammattien puuttuessa monet heistä joutuivat huonoille teille ”oikein rappiotilaan” ja moni mieskin lipsui huonoon elämään. ”Minun mielestäni olisi parasta kojettaa hommata siellä Suomessa jotakin mukavaa tointa.” ehdotti Eemil. Kirje oli arvokkaan sisältönsä vuoksi lähetetty Emilian Emma-tädille Harjavaltaan, joka mysteeriksi jääneestä syystä piilotti kirjeen rahaordereineen yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi. ​Tietämättä kohtaloonsa puuttumisesta Emilia jatkoi ompelijaopintojaan ja pääsi Saineen hautaustoimistoon verhoilijaksi. Saineen Hautaustoimisto toimi Liisantorin laidalla Elisabetinkatu 19:ssa; Emmin albumista löytyi myös ao. kuva Liisantorilta, jossa teksti ”Vallankumouspäivänä 1917”.

Emilian isä Kaarle oli Laviassa mennyt uusiin naimisiin, mutta kuoli 1917. Uudesta vaimosta ei ollut sisarusten hoitajaksi ja moni heistä tulikin Poriin Emilian luo asumaan. Verhoilijan tehtävät Saineella olivat monipuolistuneet ja mielestään suoriuduttuaan niistä niin esimerkillisesti, Emilia päätti perustaa oman yrityksen. Kaupungin rekisterissä on 9.9.1918 Emilia Matilda Rantanen merkitty harjoittamaan ”Ruumisarkkujen myyntiä ja vaatetusta” ja samoihin aikoihin Satakunnan Kansassa on ollut useampi ilmoitus:

 

”Ruumisarkkuliike ja Hautaustoimisto Emmi Rantanen, Isolinnank. 6. puh 707; 

Alituinen varasto Ruumiskirstuja, halvimmalla. Oma arkkutehdas.”

12.11.1918:

”Myytävänä Ruumiskirstuja vaatetettuja ja vaatettamattomia halvimmalla.

Huom. oma kirstuliike Jälleenmyyjille suurella hinnan alennuksella. 5 osa Steinheilikatu N:o 1”

12.12.1918:

”Ruumisarkkuja/Vaatetettuja ja vaatettamattomia Mikonkatu 28/E. Rantanen”

Aake kuoli 1919 keuhkokuumeeseen 4-vuotiaana.

3. Emilia perustaa perheen

Pian löytyi myös kätevästi arkkuja veistävä aviomies, puuseppä Leonard Heinonen Porin Toejoelta. Leonard oli toejokilaisille tutun Kanavakadun ”Nikkari-Heinon” poika. Nikkari-Heino on elämänsä aikana rakentanut useita taloja Toejoelle ja sen ympäristöön. Perhe itse asui Toejoen koulun kohdalla joen rannassa ja tämän talon pihasta onkin säilynyt kuvia. Isä valvoi myös tukin uittoa Kokemäen joella ja piti mukanaan aina kalikkaa, josta veisti osia milloin mihinkin projektiinsa; joutsenen veneen nokkaan, huonekaluja tai ”tunnetuimman teoksensa” leikkimökin, jonka katolla oli hevospatsas. Samainen leikkimökki oli ensin perheen pihalla Toejoella, sitten Leonardin jälkipolvien leikkipaikkana Itäpuistossa aina 1970-luvulle asti ja 2000-luvulla pitkään näytillä Satakunnan museossa. 1972 se nimettiin Seura-lehdessä Suomen erikoisimmaksi leikkimökiksi. Leonardista tarinat kertovat hänen olleen niinkin musikaalinen, että soitti tanssiorkesterissa. Säilyneistä valokuvista päätellen isomman ajan hän kuitenkin vietti puusepän verstaassa ja hautauskärryjen ohjaksissa.

Puuseppiä verstaalla, Heinosia leikkimökkinsä katolla Toejoella, Emilian ja Leonardin vihkikuva ja muuttoilmoitus Satakunnan Kansassa.

 Emilia & Frans Leonard vihittiin 28.9.1920. Lapset Else ja Ensio syntyivät 1922 ja -23. Myös Leonardin ensimmäisestä avioliitosta Eila-tytär muutti isänsä luokse. Yrityksen tilikirjassa on heinäkuussa 1921 kirjattu ”muuttokustannuksia” ja vuokra nousi 150 Smk:sta 500 Smarkkaan ja Satakunnan Kansassa oli ilmotus:

”Rantasen Ruumisarkkuliike ja Hautaustoimisto on muutettu Elisabetinkatu 19

(ent. Saineen Hautaustoimiston huoneusto)”

Myös Emilian albumissa on postikortti ”Herra Leonard Heinonen perheineen, Elisabetinkatu 19, Pori 22.12.1922”. Perhe siis asui Liisantorin laidalla ja hautaustoimistoa pidettiin samassa osoitteessa.

Heinosen perhepotretti ja hautaussaattue rautatieasemalla.

4. Kirstuliikkeestä hautaustoimistoksi

1920-luvulla myös toiminta laajeni ja kalustoa hankittiin lisää. 28.2.1921 Porin Kaupungin maistraatin toiminimiluetteloon ilmoitetaan ”toiminimen käsittävän nyt myös täydellisen hautaustoimiston tehtävät ja on liikkeen nimenä tästä lähin Emilia Rantasen Ruumisarkkuliike ja Hautaustoimisto.” 1920-luvun alusta liikettä mainostetaankin nimellä Rantasen Ruumisarkkuliike ja Hautaustoimisto, E. Heinonen. Todennäköisesti Liisankadun sisäpihan verstaassa veistettiin ja verhoiltiin arkut, tallissa pidettiin hevosta ja suulissa vaunuja. Kadun varren liikehuoneistossa oli myymälä ja sen yhteydessä ehkä asuinhuone ja keittiö. Ensimmäinen säilynyt Rantasen Hautaustoimiston julkaisema kuolinilmoitus on 24.11.1922 Satakunnan Kansassa ja valtakunnallisessa puhelinluettelossakin on Emmin nimi - Rantasena tosin. Ajalta säästyneen tilikirjan mukaan oli ostettu mm. Corona-merkkinen kirjoituskone ja Singer-ompelukone. Pienempiä jatkuvia hankintoja olivat puusepän työkalut, irtokukat, sypressinlehdet, elävät kukat, plootut, seppelenauhat, kuusen havut, kankaat, langat, surukirjeet, kortit ja silityskivet. Muita maksuja oli mm. Kauppayhdistyksen vuosimaksu, telefoonivuosimaksu, kirkolliset ulosteot, Satakunnan Kansan ja Uuden Ajan tilausmaksut, kruununverot, työvaaravakuutus sekä palkat apuihmiselle ja muille työntekijöille. Hevosen ja rattaiden huoltoon meni usein rahaa, mm. seppä Keräselle Liisankadulle.

Hautaustoimiston mainos 1920-luvun lopulta, arkkumalleja, plootu- ja hautajaiskarkkimalleja sekä seppä Keräsen lasku.

Liikvaunut yritykselle oli ostettu jo ennen 20-lukua. 5.1.1918 Satakunnan Kansassa oli myynti-ilmoitus Porin Hautaustoimistosta tiedusteltavista ruumisvaunuista ja todennäköisesti Emilia osti nämä. Vaunut ovat mukana heti ensimmäisissä valokuvissa ja 1920-luvun lehtimainoksissa ”Omat ruumisvaunut saatavissa ajon kanssa” kertovat juuri näistä. 1930-luvulta olevassa kuvassa on Mikonkatu 8:n seurakunnan rukoushuoneen takapihalla ”Viimeiset liikvaunut” – tiettävästi nämä oli kuitenkin yrityksen ainoat vaunut palvellen vuodesta 1918 aina 1930-luvun auton ostoon asti – ja ylikin: Sota-aikana käytössä oli jälleen hevonen ja rattaat. Samaiset rattaat olivat myös Satakunnan Museossa näytillä 2000-luvulla. Joskin museon näyttelykyltissä kerrottiin vaunujen kuuluneen seurakunnalle, mutta Emilian pojan poika oli kuulemma tarkastanut, ja aivan – vaunujen tähtikuvioisessa sisäkatossa oli vieläkin hänen sinne sormella painamansa reikä. Tarkkaan – lähinnä Ilmon vanhemmilta – pidetty salaisuus paljastukoon nyt tässä.

Siunaus Käppärän pienessä kappelissa ja liikvaunut Mikonkadun rukoushuoneen pihassa.

Emilian veli Frans Rantanen oli vahvasti myös hautaustoimiston apuna. Frans piti vaimonsa Martan (os. Mäkelä) kanssa sekatavarakauppaa Porin kuudennessa osassa. Perheen tarina on surullinen, koska parin ainoa poika kuoli 2-vuotiaana 1925 ja heti seuraavana vuonna, 20.3.1926 kuoli Frans. Martta eli 1936 asti ja tämän jälkeen kaupan pitoa jatkoivat Martan sisaret. Jos tätä nyt lukee joku, jolla on albumissaan kuva kyseisestä Frans Rantasesta, olisimme hyvin kiitollisia, jos saisimme sitä nähtäväksi. Ja muut muistavat tulevia sukupolvia varten kirjoittaa jokaiseen valokuvaan siinä esiintyvän henkilön nimen – vaikka se olisi oma veli.

 

TOINEN VUOSIKYMMEN 1928 1938

5. Emilia ja Itäpuisto 12

Vuonna 1930 oli Satakunnan Kansassa ilmoitus kenkätehtailija Giovanni Calabresen konkurssipesän huutokauppaamasta kiinteistöstä Itäpuistossa, kulman takana Heinosen perheen Liisankadun kodista ja yrityksestä. Keskiviikkona 12.11.1930 Emilia lähti vakain aikein huutokauppaan. Talo oli 1894 rakennettu ja siinä oli useita asuin- ja liikehuoneistoja, pihan perällä tallit ja talon sivulla puutarha. Sisällä talon iso sali oli jo ehtinyt täyttyä porilaisista liikemiehistä ja Emilian oli tyydyttävä huutelemaan oven pielestä. Hän oli huoneen ainoa nainen. Italialaissyntyinen Calabrese oli ostanut kiinteistön 1926 kauppias August Lipsaselta 380 000 markalla ja tämän summan ylittyessä salissa hiljeni huutelu. Jäljelle jäivät Emilia ja tuntemattomaksi jäänyt herra. Kun konkurssipesän tarvitsema summa tuli täyteen, vetäytyivät pesän toimitsijamiehet neuvotteluun ja päättivät myydä kiinteistön Emilia ja Leonard Heinoselle 470 000 markalla. Saattoi vähän Emilian poskia punottaa kotimatkalla.

Kauppakirja vuodelta 1930, Itäpuisto 12:n rakennukset ja Rantasen Hautaustoimiston mainos vuodelta 1931.

Siunaus Käppärän pienessä kappelissa vuonna 1937 ja Keski-Porin kirkossa 1938.

Talokaupan myötä liiketoiminta laajeni myös huoneiden vuokraukseen, mutta hautaustoimisto oli tärkein toimi. Talon kunnostuksen ohella Leonard veisti arkkuja pihan perällä olevassa verstaassa ja Emilia palveli asiakkaita myymälässä, joka vuokralaistilanteesta riippuen sijaitsi sisäpihalla tai kadunvarren liikehuoneistossa. Emilia hoisi myös asuin- ja liikehuoneistojen vuokra-asiat. Piharakennuksessa oli hevos- ja autotallit ja talon ympärillä iso puutarha lapsien leikkikenttänä. Palkkaa oli vuonna 1933 maksettu mm. Esterille, Rintalalle, Lehdelle ja Lahdelle. Lehti oli autonkuljettaja ja Esteri verhoilija. Myöhemmin 30-luvulla avuksi tuli myös Emilian veljen tytär Anni Koivula Lavian Susikoskelta. Tarinan mukaan Annin ensimmäisiä työtehtäviä oli hakea ruumishuoneen avaimet poliisiasemalta, käydä arkun valmistusta varten mittaamassa vainaja, palauttaa avaimet poliisille ja tulla verstaalle kertomaan ottamansa mitat. Tehtävän jännittävyyden vuoksi kaikki meni muuten hyvin, mutta verstaalle palattuaan Anni olikin unohtanut ulkoa opettelemansa mitat. Kokemuksestaan oppineena Anni työskenteli yrityksessä pitkään ja oli nuoresta iästään huolimatta reipas ja rohkea: Sota-aikana Annin kerrotaan uutterasti verhoilleen rintamalta tuotuja arkkuja Käppärän pienen kappelin alakerrassa usein yötä päivää.

Laimi Rantanen, Sley:n opisto Karkussa ja Rajaojan koulun luokkakuva; Laimi vasemmalla.

6. Laimi Rantasen tarina

Emilian hoivissa asui vuosia myös hänen nuorempi sisarensa Laimi. Ilmeisesti Laimi tuli Emilian luo asumaan heti rippikoulun käytyään 1917. Laimin elämä on helppo laittaa vuosilukuihin löydettyämme hänen kaikki todistuksensa siististi aikajärjestyksessä Emilian paperien joukosta: Kansakoulutodistukset Laviasta vuosilta 1912-16 kertovat Laimin olleen haka lukuaineissa ja laskennassa. Seuraava koulu – ehkä hieman Emilian painostamana – on ollut Kauppa-apulaisen iltakoulu Porissa 1919-21, jossa Laimi opiskeli mm. ruotsin kieltä, taloustiedettä ja kirjanpitoa. Laimi taisi jo tässä vaiheessa olla sisarusjoukon korkeimmin koulutettu. Päivät Laimi työskenteli hautaustoimistossa. 

Vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki oli aiheuttanut alakansakoulujen määrän nopean kasvun ja opettajapulan. Tästä innostuneena Laimi lähti Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen, SLEY:n kansanopistolle Karkkuun suorittamaan  opettajaseminaaria ja opiskeli alakansakoulun opettajaksi vuosina 1923-25. Ajalta on paljon valokuvia asuntolasta ja sieltä kertyneistä ystävistä. Uskonto oli jo tällöin iso osa Laimin elämää. Urkuharmonin ja laulun lisäksi Laimi soitti omaa maniskaa. Sama maniska oli 40-luvulla Ension soitin ja tarinan mukaan sen on viimeksi nähty 1990-luvulla lentävän Ilmo Heinosen olan yli roskalavalle.

Valmistuttuaan Laimi muutti Kokemäelle ja aloitti työt Kakkulaisten ja Rajaojan kouluissa. 1924 perustetusta Rajaojan koulusta kertova lehtileike kertoi ensimmäisestä alakansakoulun opettajasta vuonna 1925: ”Virkaan valittiin Laimi Rantanen Laviasta.” Kuvissa ovat myös koulun miesopettaja Akseli Saarilehto Pöytyältä vaimonsa kanssa. Koulu oli laajalla alueella uusi ja oppilaat haettiin mitä erilaisimmista oloista kotoaan. Samainen artikkeli kertoi tarkastuspöytäkirjan merkinnöistä: ”Oppilaista on suurin osa ravitsemustilaltaan epätyydyttäviä. Kaikkiaan 7 oppilaalla on tuberkuloottisia rauhasia kaulalla.”

Satalinnan Tuberkuloosiparantola, Laimin arkku Itäpuisto 12:n pihassa ja hautakumpu kukkineen Käppärän hautausmaalla.

Vuosittaisista luokkakuvista onkin sitten haikeaa seurata Laimin poskien kapenemista. 1930 ovat Laimin kuvat jo Satalinnan keuhkotautiparantolasta. Viimeiset elinkuukautensa Laimi vietti Itäpuisto 12:n yläkerran päätykamarissa Emilian hoivissa ja kuoli 11.9.1931. Laimin arkkua kuvattiin Itäpuiston pihassa. Emilia hautasi Laimin Käppärän hautausmaalle oman poikansa Aaken viereen.

7. Emilia autokaupoilla

Rantasen Hautaustoimiston ensimmäinen auto ostettiin todennäköisesti jo 1920-luvun lopulla tai 30-luvun alussa. 1930-luvulla mainostettiin sanoin ”Suosittelemme juhlallista Ruumisautoamme kaupungissa ja maaseudulla” ja 1934 puhelinluettelossa ”Kuljetuksia suoritetaan ruumisautolla tai –vaunuilla”. Tarkkaa rekisteriä autoista ei ole, mutta ilmeisesti ensimmäinen oli Studebaker T 776, joka myytiin Raumalle ”heti sen jälkeen, kun myyjä on saanut itselleen uuden vaunun, noin elokuun alkupäivinä 1936”. 1930-luvulla tilattiin Amerikasta Chevrolet, joka vuoden 1937 papereissa mainitaan ”Auto Chevrolet ja hevonen ajokaluineen”. Tämä ei montaa vuotta ehtinyt palvella, kun valtio otti sen rintamalle ambulanssiksi. Emilian poika Ensio Heinonen muisti usein kertoa, kun hän haki sen Lyseon pihasta takaisin ja se oli ajettu puuhun. Samaista Chevrolettia oli korjattu Satakunnan Auto Oy:ssä vielä vuonna 1956. Todennäköisesti tämä on auto valokuvissa, joissa Emilia on hautaustehtävissä. Papereista löytyi myös 7.9.1937 Satakunnan Auto Oy:ltä ostettu kuorma-auto Chevrolet 157”. Välillä autot olivat pois käytöstä pitkiäkin aikoja bensiinin vaikean saatavuuden vuoksi.

VPK:n talo Itäpuistossa.

8. Leonard Heinonen kuolee

Vaivanaan Leonardilla oli viinan piru, joka 30-luvulle tultaessa vaivasi jo haitaksi asti. Tuon tuosta mies livahti kotoa pantattavaksi kelpaava tavara mukanaan ja palasi vasta juotuaan koko rahan edestä. Järkevänä vaimona Emilia otti miehestään ns. pesäeron vuonna 1935 ja lunasti talon ja yrityksen omiin nimiinsä. Leonard kuoli reissultaan saamaansa keuhkotautiin 20.4.1937 jättäen jälkipolville perinnöksi lähinnä puusepäntaitoja.

Emilia osti Käppärästä perheelle hautapaikan, johon Leonard haudattiin Vapun päivänä. Muistotilaisuutta vietettiin kotona Itäpuistossa 70 hengen voimin. Vieraskirjaan pappi Samuli Huttunen oli kirjoittanut psalmin 23. Tähän mennessä 46-vuotias Emilia oli haudannut läheisistään jo molemmat vanhempansa, lapsensa, miehensä, kaksi nuorempaa siskoaan sekä veljensä perheineen.

Merkittävä muutos hautausalalla sadan vuoden aikana on ollut myös lapsikuolleisuuden harveneminen lähes olemattomiin: 1930-luvun loppuun asti lähes joka kymmenes syntynyt lapsi kuoli alle 1-vuotiaana - lapsia haudattiin lähes viikottain. Yleisimpiä kuolinsyitä olivat syntymävammat, kehitysvirheet tai synnynnäinen heikkous, keuhkokuume ja muut taudit. Nykyisin Suomen lapsikuolleisuus on maailman pienimpiä; elintason ja muun onnen ohella kyseinen ilmiö on myös keventänyt alamme henkistä kuormittavuutta huomattavasti - lapsen hautaaminen on kaikille osapuolille raskasta.

Todennäköisesti sekä Ension että Elsen koulukuva 20-30 lukujen vaihteesta, pienemmässä ryhmässä ovat penkillä Eila, Ensio ja Else Heinonen sekä penkin takana seisomassa todennäköisesti Itäpuiston naapuriperheen tytöt. Viimeisessä kuvassa Emilia lapsineen.

9. Ensio Heinonen aloittaa työt hautaustoimistossa 

Emilian ja Leonardin poika Ensio Heinonen oli käynyt kansakoulun Cygnaeuksen koulussa, jonka jälkeen hän suoritti puutyöpuolen opinnot poikain ammattikoulussa – ammattikoulun poikiin Ensio piti yhteyttä koko elämänsä. Lapsuus- ja nuoruusvuodet sujuivat onnellisesti Porin keskustassa leikkien: Pyörä, koira ja seppä Keräsen poika Yrjö olivat Ension lapsuuden kumppanit. Heti isänsä kuoltua nuori Ensio tarttui perheen ainoana miehenä toimeen ja auttoi Emiliaa sekä liikkeen että talon hoidossa. Pian kutsui koko maan nuoria miehiä kuitenkin jo muut tehtävät, mutta niistä lisää ensikerralla.

 

KOLMAS VUOSIKYMMEN 1938 1948

10. Kolmas vuosikymmen alkaa sota-ajan haasteilla

Talvisota alkoi 30.11.1939 ja päättyi 13.3.1940. Muutaman kuukauden tauon jälkeen kesäkuussa 1940 alkoi jatkosota ja sitä sodittiin yli neljä vuotta, aina 19.9.1944 asti. Lapin sotaa käytiin 27.4.1945 asti.

Tarinan mukaan Ensio oli jo hyvissä ajoin karannut maavoimiin vapaaehtoiseksi, mutta topakka Emilia oli hakenut hänet takaisin töihin. Tapauksesta viisastuneena Suomen armeija sijoitti Ension jatkosodassa merivoimiin. Ensio palveli Ruotsinsalmi-nimisellä miinalaivalla viesti- ja merkinantajamatruusina 18.7.1941 – 30.11.1944 ja palasi töihin heti sodan päätyttyä.

Elävänä ja ehjin nahoin.

Toisin kävi juuri ennen sotaa isolla lainalla hankitulle hautausautolle, jonka valtio lunasti ambulanssiksi rintamalle ja palautti lähes käyttökelvottomana. Korjauksien jälkeen sekin oli kuitenkin taas kunnossa - käytössä tuskin heti, elettiinhän sodan jälkeen pula-aikaa. Säännöstelykauden aikaa helpottamaan perustettiin 1942 valtakunnallinen Suomen Hautaustoimistojen Omistajainyhdistys r.y. (nykyisin Suomen Hautaustoimistojen liitto ry), jonka toiminta alkuvuosina keskittyi naulojen, lautojen, kankaiden, bensiinin ja autojen ostolupa-asioiden käsittelemiseen.

Vuodelta 1944 säästyneessä Satakunnan Kansassa mainitaan Porissa toimineen kolme hautaustoimistoa: Heikkilän, Saineen ja Rantasen. Suvun kesken rintamalla kaatuneiden hautauskäytännöistä on näille vuosille kulkeutunut vain se, että arkut tuotiin puupintaisina junasta Käppärän pienen kappelin alakertaan ja iso osa niistä verhoiltiin siellä ennen hautausta yksityiseen tai sankarihautaan. Hautausalan seminaarissa vuonna 2016 luennoinut Hautausmaakulttuurin ystävien (Minnesvårdarna) intendentti Henrik Degerman kertoi ranskalaisen tutkijan seisahtuneen suomalaisen sankarihaudan muistomerkille ja huokaisseen ”Vihdoin olen kohdannut sivistyneen kansan.” Mies oli tarkoittanut maamme ainutlaatuista sodanaikaista käytäntöä tuoda rintamalla kaatuneet sotilaat kotiseurakunnan hautausmaalle ja perustaa sankarihautoja. Sodankäyntiin vaikuttaneiden ajatusten lisäksi tapa helpotti omaisten surutyötä, kun vainaja oli lähellä. Nykyinen hyvinvointimme on punottu moninaisin säikein.

Itäpuisto 12:n julkisivu vuonna 1939 ja saman talon pihan puolella talon asukkaita ja kahvilan henkilökuntaa.

11. Kotirintaman elämää

Toukokuussa 1939 Emilia haki ja sai kaupungilta luvan Itäpuisto 12:n julkisivun ikkunaremonttiin. Tällöin kadun puoleiset ikkunat muutettiin isoiksi myymäläikkunoiksi, jollaisina ne suurin piirtein pysyivät 90-luvulle asti. Sisäpihan siivessä oli 3-5 asuntoa vuokralla ja kadun puolen liikehuoneistoissa oli vaihtuvia yrittäjiä muotisalongeista taidegallerioihin. Tiloja vuokranneista yrittäjistä monet olivat naisia.

Sotien ajan pieni päätyliike oli Sylvi Lehtiön muotiliikkeenä, mutta kaikki muut huoneet vuokrasi Porin Musta Karhu Oy ja rakensi niihin kahvilan. Jos nimi kalskahtaa kolkolta, löytyy netistä Musta Karhu -ravintoloiden historia; ne olivat Isänmaallisen kansanliikkeen 1930-luvulla perustamia kahvila-ravintoloita tarkoituksenaan kerätä varoja kyseiselle puolueelle. Poliittisten tilaisuuksien lisäksi ne toimivat myös tavallisina anniskeluravintoloina ja kahviloina muillekin kuin puolueen jäsenille tai kannattajille. Musta Karhu -ravintoloita toimi mm. Helsingissä, Turussa, Porissa ja Jyväskylässä. Ravintolat olivat hyvillä liikepaikoilla kaupunkien keskustoissa ja kuulemma niissä esitetty musiikki olisi ollut tarkkaan säädeltyä: Esimerkiksi jazz ja ruotsalais-venäläistaustaisen Georg Malmsténin sävellykset olivat kiellettyjä ja yleisön oli tyytyminen ”aitosuomalaiseen” suomalais-ugrilaisten heimokansojen musiikkiin. Ymmärrettävistä syistä – ei siis musiikkimakuun liittyen - Isänmaallinen kansanliike ravintolatoimintoineen lakkautettiin 1944. Osa ravintoloista jatkoi kuitenkin eri nimellä ja uusien omistajien ylläpitäminä, Porissa ravintola jatkoi toimintaansa nimellä Sininen Lyhty, mutta ei Itäpuisto 12:ssa. Emilian poliittisesta kannasta ei ole tietoa, mutta luultavimmin päätökseen vaikutti aatetta enemmän sota-ajan 5500 markan kuukausittainen vuokratulo. 1944 kahvilalta vapautuneissa tiloissa avattiin Arvo Lehtosen Sortavalan Asuste Oy sekä S.V. Liuksian Pyyntiväline Oy.

Emilia ja tyttären tytär Soila-Marja, onnellinen Emilia poikansa kanssa sodan jälkeen sekä Anja ja Ensio Heinonen vuonna 1945.

12. Uusia alkuja sodan jälkeen

Leonardin tytär Eila oli jo mennyt naimisiin ja muuttanut Kotkaan, mutta kotona olivat vielä Else ja Ensio. Elsen poikaystävä Erkki Katilainen oli kaatunut sodassa 1942, mutta ainakin äitinsä mielestä niin kaunis Else löysi pian uuden kaverin. Uusi vävy olikin varmasti Emilian mieleen, hän oli nimittäin Porin kirkkoherra Kustaa Aapo Santavuoren poika Usko Santavuori. Isä vihki poikansa ja Elsen Keski-Porin kirkossa 1943 ja tytär Soila-Marja syntyi 1944. Avioliitto ei kuitenkaan kestänyt ja pari erosi muutaman vuoden päästä.

Usko Santavuori tuli paljon myöhemmin kuuluisaksi reportteriksi tekemällä uraauurtavan ”tosiradio-ohjelman” Ylelle. Ohjelman nimi oli ”Radio tekee murron” ja siinä Usko teki valemurron poliisipäällikön suostumuksella, mutta ilmoittamatta etukäteen muille viranomaisille. Ohjelma oli 50-luvulla sensaatio ja Matti Kassila teki tapauksesta elokuvan vuonna 1951. Muita Uskon radiotempauksia oli sukellus merenpohjaan ja laskuvarjolla hyppääminen.

Toinen sodassa menetetty läheinen oli Ension paras kaveri Yrjö Keränen. Tämän paikan otti Yrjön veli Tauno. Taunon ja Ainon kihlajaisissa oli vieraana ihana Anja Vahtera, jonka Ensio vei vihille tapaninpäivänä 1945. Parille järjestettiin pieni asunto Emilian naapuriin ja tästä sai alkunsa Anjan myöhemmin kertomat tarinat, joilla hän voitti pelottavin anoppi –kisan joka kerta. Emilia tai hänen kotiapulaisensa häijy-Helmi ilmestyivät nuoren parin kotiin valvomaan ja neuvomaan kuin tyhjästä, vaikka Ensio rakensi seiniä ja tukki oviaukkoja. Leikki sikseen, kuolinvuoteellaan 23 vuoden päästä Emilia kertoi Anjalle, ettei parempaa miniää olisi voinut toivoa.

Avioliiton alkuvuosina Anja työskenteli Valtionpuhelimessa, mutta lapsikatraan kasvaessa jäi pian kotiin. Tytär Riitta syntyi 1946 ja Ilmo 1947. Ensio jatkoi työtään hautaustoimiston ja kiinteistön hoitajan tehtävissä. Hautaustoimistossa työskenteli Emilian lisäksi myös Anni Koivula ja auton kuljettajana Yrjö Lehti.

Ryhmäkuva on 1940-luvun alkupuoliskolta ja varmuudella tunnistamiamme ovat keskirivin (vasemmalta) toinen taloudenhoitaja Helmi Salo ja viides Else sekä eturivin (vasemmalta) toisena Emilia Heinonen vieressään Norjanteen pienet tytöt Irma ja Marja-Riitta ja rouva Linda Norjanne. Norjanteen perhe piti Itäpuiston pihapiirissä Nyblinin valokuvaamoa, jonka studiossa kuva varmasti on otettu. Kuvaamon lasikattoinen studio näkyy Laimin arkkukuvan taustalla ja perhe oli pitkään Emilian ja Ension perheiden ystäviä. Rantasen Hautaustoimisto täytti 30 vuotta vuonna 1948; ilmoitus Satakunnan Kansassa.

13. Kolmas vuosikymmen tuo uuden polven

Vieraskirja kertoo monista Emilian kotonaan järjestämistä ystäväpiirin kokoontumisista. Vaikka ne 1939 olivat jääneet runsaan vuoden tauolle, on ystäviä kutsuttu koolle säännöllisesti jälleen 1941 lähtien. Maaliskuussa 1943 on kylässä ollut ehkä erikoisin vieras, joka kirjoittaa näin: ”Reino Partanen, Artist de Peintre, Käpylä (Hki)Au jourdhui je finiention le potrait de la mademoiselle Else. 28. III.1943. avec d’honorable salutation”  eli "Tänään sain päätökseen neiti Elsen muotokuvan, kunnioittavin tervehdyksin, Reino Partanen, taidemaalari, Käpylä".

Myöhemmin samana vuonna, 7.11.1943 on vietetty Rantasen Hautaustoimiston 25-vuotisjuhlaa ja P. Laine tervehtii väkeä seuraavin ehkä vähän mahtipontisin, mutta meitä jälkipolvia liikuttavin sanoin:

”Ystävämme Emmi Heinonen ja muut läsnäolijat! Tiedämme kaikki, että tämän kuun 1. pnä, eli viime maanantaina tuli kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun nykyinen t:nimi Rantasen Hautaustoimisto aloitti toimintansa täällä Porissa.

Tämän liikkeen perustaja ja nykyinen omistaja on ystävämme rva Heinonen. Ja hänen ansiotaan onkin, että liike on tänä kuluneena 25 vuoden aikana suuresti edistynyt ja saavuttanut hyvän maineen.

Monia vaikeuksia on tänä neljännesvuosisadan aikana luonnollisesti ollut rouva Heinosen voitettavana, ennen kuin on pystynyt kiitettävällä tavalla asiakkaitaan palvelemaan.  – Tämän alan liikkeenharjoittajalta, jos keneltä, vaaditaan mielentyyneyttä ja osaaottavaista mieltä, -- ja sitä, jos mitään, on rouva Heinoselta riittänyt jakaa kaikille.

Aikaansa ja voimiaan säästämättä on hän useinkin uurastanut kelloon vilkaisematta suurta ammattitaitoa vaativan työnsä ääressä. Ja vielä tällaisenakin vaikeana ajankohtana, jolloin ei ole juuri paljon muuta kuin vaikeuksia vaikeuksien perään, on hän iästään huolimatta melkeinpä yksin ahertaen, pystynyt kiitosta ja kunnioitusta ansaitsevalla tavalla voittamaan tälläkin alalla esiintyvät monen monet vaikeudet ja lisäämään yhä enemmän liikkeensä mainetta paikkakunnalla. – Kiitos ja kunnia tästä kaikesta lankeaa yksinomaan rouva Heinoselle!

Samalla pyydän kiittää osaksemme tulleesta vieraanvaraisuudesta, ja toivottaa rouva Heinoselle ja hänen liikkeelleen jatkuvaa menestystä.”

Muina vieraina ovat olleet Tyyne ja Kosti Laaksonen, Hilda ja Matti Seppälä, Linda, Reidar, Irma ja Marja Norjanne, Anna ja K. Theodor Tähtinen, Rakel Laine, Emmi Heikkilä, Elsa Nurmiranta, M. Laine sekä Hilja ja Ilmari Vaajakari.

Vaikka sota-ajan jälkeen taisteltiin vielä pula-ajan ongelmien kanssa, näytti yrityksen tarina jatkuvan vakaasti kohti uusia aikoja ja Emilian elämäntyö alkoi olla valmis siirrettäväksi seuraaville innokkaille käsille.

 

NELJÄS VUOSIKYMMEN 1948 1958

Itäpuisto 12:n pohjapiirros vuodelta 1951 ja Rantasen Hautaustoimiston ilmoitus Satakunnan Kansassa 1950.

14. Uusi sukupolvi muuttaa hautaustoimiston pois sisäpihalta

Vielä vuoden 1951 alussa Itäpuisto 12 sisäpihan siiven päätyhuoneistossa sijaitsivat sulassa sovussa sekä Emilian asunto että Rantasen Hautaustoimiston tilat; eteinen, työhuone ja myymälä sekä Emilian makuuhuone, keittiö ja sali. Naapurin kaksiossa asui Ension perhe. Asuntojen välissä oli kuisti ja portaat yläkerran asuntoihin. Kadun varren liikehuoneistoissa toimivat Sylvi Lehtiön Muotiliike 1939–1950, Sigurd Liuksian Pyyntiväline Oy 1944–1954 sekä Arvo Lehtosen Sortavalan asuste Oy. Lehtosen liiketilojen yhteydessä oli myös asuinhuoneet ja keittiö. Piharivissä olivat auto- ja hevostallit, arkkuverstas, varastotiloja sekä sauna ja pesutupa.

Anja ja Ensio ottivat päävastuun yrityksen hoidosta 1951. Kokonaan liikkeen hoidosta Emilia luopui ilmeisesti vasta myöhemmin; vielä 1953 hän kiittää lehdessä asiakkaitaan jo 35 vuoden luottamuksesta. Anjan kertoman mukaan Emilia laski yrityksen varaston ja muun omaisuuden auringon tarkkuudella ja ostohintaa lyhennettiin kuukausittain vuosina 1956–59.

Ensimmäinen Ension ja Anjan tekemä uudistus oli hautaustoimiston siirtäminen kadunvarren liikehuoneistoon. Vuodelta 1951 on säästynyt Emilian hakema ja Porin maistraatin myöntämä lupa puisen liikehuoneuston lisäystä varten, vastuunalaisena työnjohtajana kirvesmies Esko Varhelahti. Lisäosa rakennettiin nykyisen seurakuntakeskuksen puoleiseen päätyyn ja se toimi päätyhuoneistoon muutetun hautaustoimiston yhteydessä arkkuvarastona aina 1990-luvulle asti. Hautaustoimiston – tai Emilian sanoin puodin – sisustuksesta ei ole säilynyt yhtään valokuvaa ennen 1980-lukua, mutta Anja Heinosen kertoman mukaan 1950-luvulla sitä muutettiin radikaalisti viihtyisämmäksi ja valoisammaksi.

Hautaustoimiston muuton myötä lähes kaikki Itäpuisto 12:n asukkaat ja vuokralaiset joutuivat muuttamaan: Pyyntiväline siirtyi Lehtiön muotiliikkeeltä vapautuneeseen tilaan, Pyyntivälineen huoneistoon Sortavalan Asuste Oy ja sen omistaja Emilian vanhaan asuntoon ja Emilia Ension ja Anjan vanhaan asuntoon. Lehtosen vanhoista asuin- ja liikehuoneista tehtiin Ension ja Anjan perheen koti. Liikehuoneistoissa toimivat 50-luvulla myös mm. Hanna Luostarisen Taidekauppa sekä Emmi Parkkalin ja Impi Levosen Leninki ja Hattu-Aitta.

Satakunnan Kansa 24.9.1950.

15. Hautauskulttuuri muuttuu ajan mukaan

Sunnuntaina 24.9.1950 Satakunnan Kansassa Porin seurakunnan kirkkoherra, rovasti Matti A. Mustonen puuttuu Käppärän hautausmaalla ja kappelissa (pieni kappeli oli tällöin ainoa) sunnuntaisin vallinneeseen epäjärjestykseen ja rauhattomuuteen. Koska seurakunta oli viime vuosina kasvanut ja hautauksien määrä lisääntynyt, muutettiin siunausten väliä 15 minuutista puoleen tuntiin. Tällöin käyttöön otettiin myös klo 14.30 ja 15.10 pidettävät hautausjumalanpalvelukset, joissa voitiin siunata jopa kolme vainajaa samanaikaisesti. Yksityisiä hautauksia sai pitää klo 12.3016.40. Seurakunta lupasi huolehtia myös kappelin yksinkertaisesta koristelusta ja lisäkoristeita, kuten kukkia ja eläviä kynttilöitä saivat omaiset itse hankkia kukkakaupoista ja hautaustoimistoista – mutta vain arkisin; sunnuntain hautauksiin lisäkoristeiden tuominen oli häiriöiden ja levottomuuden välttämiseksi kiellettyä. Myös siunaustilaisuuden järjestelyt toivottiin tehtäviksi pitkälti kirkkoherranvirastossa tai kirkkokonttorissa.

Onneksi nykypäivänä siunaukset järjestetään isossa kappelissa tunnin ja pienessä kappelissa kahden tunnin välein ja siitä huolimatta ehditään jokaiselle vainajalle järjestää oma siunausaika, pappi ja kanttori. Sunnuntaisin siunauksia järjestetään ainoastaan pienten paikkakuntien pienissä kirkoissa. Myös kaikki hautaukseen liittyvät järjestelyt voidaan tänä päivänä toimittaa hautaustoimiston kautta, eikä kenelläkään ole lupa rajoittaa kukkien käyttöä siunaustilaisuudessa.

Seppeleitä ja muita kukkalaitteita sekä elävistä että vaha- ja silkkikukista oli Rantasen Hautaustoimistossa sidottu alkuvuosista lähtien. Ilmeisesti kukkien käyttö siunauksissa lisääntyi elintason noustessa ja paineet kukkakaupan perustamiseen hautaustoimiston yhteyteen kasvoivat 1950-luvulla. Anja perusti hautaustoimiston tueksi kukkakauppa KukkaMyllyn vuonna 1959.

Riitta ja Ensio työtehtävissä 50-luvun alussa, arkkuvaraston takaovella Irma, Vappu, Anni ja Ilmo sekä Riitta, Marja ja Anja vuonna 1956.

16. Työtä ja elämää Itäpuistossa

Ensio oli kiltti ja rauhallinen, ja hyväntahtoisella huumorillaan osasi kääntää synkemmänkin hetken paremmaksi. Hautaustoimiston apulainen Anni Koivula kertoi myöhemmin, kuinka jokainen vainaja laitettiin arkkuun kunnioituksella ja huolenpidolla – oli kyseessä omaisia vailla ollut kadun kulkija tai herra tai rouva kaupungin äveriäämmästä päästä. Ajan hengen mukaan Ensio suoritti Suomen Hautaustoimistojen Liiton formaliinisointikurssin 16.10.1954 – ennen kylmäsäilytystiloja vainajat tarvittaessa käsiteltiin formaliinilla. Henkilökuntaan kuului 50-luvulla myös Ester Wahlberg ja Vappu Pyötsiä. Vuodesta 1955 autonkuljettajan toimia hoiti Anjan lanko Kurt Valo Stenman – tuttavallisesti Putte.

Kaikkiaan Anjalle ja Ensiolle syntyi neljä lasta; Riitta, Ilmo, Marja ja Suvi. Riitta ja Ilmo kulkivat usein isänsä mukana ruumisautossa. Alusta alkaen oli selvää, että liikettä jatkaisi Ilmo. Kerran Ensio hieraisi silmiään katsoessaan toimiston ikkunasta, kuinka ruumisauto liikkui pihalla ilman kuljettajaa – syynä oli Ilmo, joka nuorelta iältään ylettyi kerrallaan vain joko polkimille tai tuulilasille – ei molemmille yhtä aikaa. 7-vuotiaana Ilmo kysyikin isältään, miten paljon pitää käydä koulua, että pääsee ajamaan ruumisautoa.

Vasemman puoleisessa kuvassa ollaan Itäpuisto 12:n puutarhassa leikkimökin edessä; Emilia, Soila-Marja ja vierailulle tullut Else Kytö. Toisessa kuvassa 50-luvun lopulla lystinpidossa Laviassa keskellä Emilian sisar lastenlastensa kanssa, takana vasemalla Emilian serkku Inkeri Rantanen ja Emilia takana oikealla.

Else oli 1951–52 tyttärensä kanssa Ruotsissa ja pian Suomeen palattuaan tapasi uuden aviomiehensä Kaarlo Kydön. Kaarlo Armand Kytö oli suomalainen näyttelijä, teatteriohjaaja ja teatterinjohtaja. Else ja Kalle-setä avioituivat vuonna 1953 ja Kallen työt keskittyivät teatterin johtajan pesteihin neljän rannikkokaupungin teattereissa; Porin Teatteri 1949–1955, Kotkan kaupunginteatteri 1955–1959, Rauman Kaupunginteatteri 1959–1963 ja Vaasan Suomalainen Teatteri 1963–1969.  Else kiersi mukana, mutta Soila-Marja asui Itäpuistossa Emilian hoivissa. Kaarlo oli syntynyt 22.2.1902 ja hänet haudattiin 1985 Aaken ja Laimin kanssa samaan hautaan. Suvussa hänet muistetaan sydämellisenä ja hauskana kaverina.

Vapaa-ajat kuluivat rattoisasti sekä Ension perheellä että Emilialla. Ensio ja Anja ostivat kesämökin Luvialta ja jos tänne ei kokoonnuttu, porukka kerättiin isoon autoon, haettiin Ulvilasta Emilian sisar Anni Holkeri perheineen ja ajettiin Laviaan sukuloimaan ja pitämään lystiä. Myös Aaken isän ja Emilian väleihin saatiin selvyys, kun nuoruuden rakastettu sai arvoisensa vastaanoton tullessaan vanhoilla päivillään kysymään Emilian kättä - onneksi oven pokat kestivät.